keskiviikko 20. elokuuta 2014

Parveilupuuhissa

Tämä kesä on ollut taas kiivas kesä mitä parveiluun tulee, pari vuotta olikin aika rauhallista. Kun helteet alkaa lisääntymishalut kasvaa ja parvet lähtevät liikenteeseen. 
Hauskoja juttuja tulee kyliltä vastaan, mutta tässä muutama omalle kohdalle osunut. Tämän kesän uutisointiin päässyt ainakin autoliike Tampereella, Jyväskylän tori ja yksityisten pihoja.

Parvien pyydystys on itselleni hyvin mieluista seikkailua jossa tarvitaan luovia ja hullujakin ratkaisuja....niitähän kyllä piisaa... =)

Niinhän sitä sanotaan, että joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa.....
No nyt piti kurkottaa katajaan, komeaan sellaiseen, parvi oli kerääntynyt noin 4m korkeuteen rungon ympärille. Tämä kataja oli kuitenkin saanut jo lähtökäskyn, joten yksinkertaisesti napsahtiin sitten koko latva pois. -pahaa teki katajaa katkaista, mummu sanoi aikoinaan, että joka katajaan koskee saa katua....
Onneksi tuli tälle reissulle iso pahvilaatikko ja muovipussi mukaan. Ja ne pitkät teleskooppivartiset oksasakset =)....kätevä peli, pitää laittaa omallekin hankintalistalle jos ei aina kerkeä hakemaan lainaan....

Tässä hetki odotellaan, että lennossa olevat parkkeeraisivat 
aloilleen niin päästään lähtemään kotia kohti.


 Tämä Puutikkalan porukka päätyi ylälistapesään ja selviytymisennuste oli hyvä.


Seuraava keikka oli sitten astetta haastavampi ja rankempi... 
Kangasalan ja Valkeakosken rajamaastossa, vanhan navetan savupiipussa.

Pörriäiset olivat katselleet mukavan ilmahormin itselleen, savua sinne ei saatu ja kun tiilet tuntuivat jäävän käteen vähän turhankin helposti, otettiin vähän auki ja tutkittiin. Syvällä ovat....
Kiipeilytysputkista kuulin vasta tämän reissun jälkeen, ensi kesäksi pitää sellainen väkertää.... joten perinteisesti kauhomalla alettiin lappaa porukkaa pihalle.


Piippu oli purkua vaille ja apumiehenä toiminut Francis oli työkseen piippuja purkanut aiemmin, 
alettiin tuumasta toimeen. Todettiin, että on jatkon kannalta turvallisempaa jos irtotiilet ovat poissa, eivätkä mehiläiset pääse yllättämään piippua korjaamaan tulevaa kaveria....
Hikihän siinä sitten tuli, mutta yleisöllä oli taatusti hauskaa.
Horminluukusta kerättiin laastinkuorruttamia mehiläisiä laatikkoon....
Selviytymisennuste oli huono, mutta vietiin pois häiritsemästä.



Seuraava hälytys, joka tuli muuten jälleen kerran kun olimme syömässä... joku taika tässä ajoitushommassa on....tuli Kalevan harjulta.
Tämä parvi oli asettunut omakotitalon pihassa olevaan omenapuuhun. 
Koska oli jo ilta, parvi oli hyvin rauhallinen ja aloillaan.

Roudasin kennoja puuhun ja aina kun osa porukkaa oli käynyt siihen mukavasti haistelemaan hunajantuoksuja, vaihdettiin kenno toiseen ja täysinäinen päätyi pesälaatikkoon.
Nyt ei tarvinnut edes kovin korkealle kiivetä, muutama askel tikkaita. Tälläinen 'hiljaa hyvä tulee' -tyyppinen juttu tämä.

Muutamalla kennonvaihdolla saatiin porukka laatikkoon ja sitten päästiin lähtemään kotia.
Tämän parven selviytymisennuste hyvä ja hyvältä näyttää edelleen.


Tämä parvi löytyi Aitoosta ja varmastikin mielenkiintoisin ja helpoin reissu koko kesänä =)
Nämä surisijat olivat jo alkukesästä asettuneet makkiastiankanteen ja kuten näkyy rakentaneet komean kennoston. Painoakin sillä oli jo ainakin kymmenkunta kiloa.

Kennot pursusivat hunajaa ja sikiöitä näkyi hieman kennojen välissä. 
Saimme ottaa kannen mukaan, koska en halunnut tätä rakennetta alkaa rikkomaan. Nyt ollaan jo syksyn puolella, joten mieluusti annan näiden pitää varastonsa talvea varten.

Vaikka kansi oli kuin tehty pesälaatikkoon ihan sellaisenaan, matkalla pari sikiökakkua retkahti irti. 
Virittelin ne langan avulla kehään ja asetin toiseen laatikkoon. 
Kaiken saavat pitää.


Tässä pesä nyt kasattuna. 
Päällimmäisessä laatikossa siis alkuperäinen kansi kennoineen ja alimmaiseen sijoitettuna irronneet. 
Saavat vähitellen muuttaa yläkerrasta alakertaan, siivoan sitten keväällä virityksen pois, 
mikäli ovat talvesta selvinneet...... uskon ja toivon, että selviävät.


Kaikille parvista vinkanneille iso kiitos, tämä on hauskaa puuhaa....

torstai 6. maaliskuuta 2014

Mehiläisen syvin olemus

Kertoilin tässä eilen hyötykasviyhdistysläisille mehiläishoidosta, mietittiin ekologisuutta ja sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä pistikin taas sitten aivorattaat rullailemaan. Pitää mennä vielä syvemmälle ja etsiä se mehiläisen syvin olemus.
Suuren talvitappiomenetykseni jälkeen olen paljon mietiskellyt sitä mikä meni pieleen, tutkimalla ja tutkituttamalla siihen en saanut vastausta, ei löytynyt yhtä selkeää syytä, vain paljon pieniä ehkä siksi ja siksi….
Se miksi tämä taas pyörii mielessä on se, että taas on kevät ja pitäisi käydä tarkistamassa ruokavarat.
Tämän päivän mehiläishoito on hyvin pitkälti tehokasta tuotantotaloutta, aivan niinkuin muidenkin tuotantoeläinten parissa. Pieni ja inhimillinen ei välttämättä ole kaunista vaan tehokkuus koputtaa koko ajan olkapäille.
Itsekin olen olen kokeilemassa ja kellottamassa, että kuinka pieneen tässä hommassa voi päästä, tavoitteena pidetty 2,5h/pesä/kausi on saavutettu. Mutta silloin ei siinä pesällä fiilistellä, eikä mehiläisen touhuja sen tarkemmin seurailla, se on tätä "hoidetaan homma ja lähdetään kotiin". En tykkää.
Olen ollut mukana myös digivaakakokeilussa, jossa vaaka lähettelee ajantasaviestejä pesän painosta ja lämpötilasta kännykkääni. Oliko näistä tiedosta minulle mitään hyötyä….hyvin vähän. Siinä hävisi sen homman mielekkyys. Enemmän aloin pohtia sitä mitä tämä 3g-säteily tekee pesälle ja tulin siihen tulokseen, että digivehkeet mahdollisimman kauaksi pesistäni. Perinteinen kymmenysvaaka kertoo mulle kaiken tarvittavan tiedon ja siinä tulee pieni päiväkävely samaan hintaan kun käyn sen lukemat tarkistamassa.
Ylälistapesä taas sai minut vakuuttuneemmaksi sen tavan oikeellisuudesta, vaikka viimekesäinen omakohtainen kokemukseni senkään kanssa ei nyt aivan mennyt putkeen sekään. Neonikotinoidit pääsivät yllättämään. Harmillista, todella, alku oli loistava. Mutta uusi kesä tulee ja minulla on suunnitelma…..
Meillä mehiläisten punkkien torjunnassa käytetään oksaali tai muurahaishappoa. Luonnollisia happoja siis. Mutta Juhani Lunden Ruovedellä toimii toisin. Ei happotorjuntoja vaan luonnollista valintaa, vahvat pesät selviävät ja vähitellen kehittyy punkkiresistenssi kanta. Tämä kiinnostaa.
Mehiläistarhaus on yksi vanhimpia ammatteja, pitäisikö siis ottaa muutama askel taaksepäin. Paljoahan tällä alalla ei ole muuttunut, hoitotekniikka ja välineet on tosin kehittyneet, määrät kasvaneet ja ala armottomampi, mutta missä menee se niin sanottu "hyvän maun raja"?
Sen lisäksi, että viranomaistahot ovat mestareita pistämään tarhaajille kapuloita rattaisiin, niin olemme kuitenkin taineet kaivaa kuoppaamme ihan itse.
Tässä sairastellessa on kerennyt miettimään kaikenlaista, aika näyttää mihin nämä aatokset vievät.