Mehiläisen syvin olemus

Kertoilin tässä eilen hyötykasviyhdistysläisille mehiläishoidosta, mietittiin ekologisuutta ja sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä pistikin taas sitten aivorattaat rullailemaan. Pitää mennä vielä syvemmälle ja etsiä se mehiläisen syvin olemus.
Suuren talvitappiomenetykseni jälkeen olen paljon mietiskellyt sitä mikä meni pieleen, tutkimalla ja tutkituttamalla siihen en saanut vastausta, ei löytynyt yhtä selkeää syytä, vain paljon pieniä ehkä siksi ja siksi….
Se miksi tämä taas pyörii mielessä on se, että taas on kevät ja pitäisi käydä tarkistamassa ruokavarat.
Tämän päivän mehiläishoito on hyvin pitkälti tehokasta tuotantotaloutta, aivan niinkuin muidenkin tuotantoeläinten parissa. Pieni ja inhimillinen ei välttämättä ole kaunista vaan tehokkuus koputtaa koko ajan olkapäille.
Itsekin olen olen kokeilemassa ja kellottamassa, että kuinka pieneen tässä hommassa voi päästä, tavoitteena pidetty 2,5h/pesä/kausi on saavutettu. Mutta silloin ei siinä pesällä fiilistellä, eikä mehiläisen touhuja sen tarkemmin seurailla, se on tätä "hoidetaan homma ja lähdetään kotiin". En tykkää.
Olen ollut mukana myös digivaakakokeilussa, jossa vaaka lähettelee ajantasaviestejä pesän painosta ja lämpötilasta kännykkääni. Oliko näistä tiedosta minulle mitään hyötyä….hyvin vähän. Siinä hävisi sen homman mielekkyys. Enemmän aloin pohtia sitä mitä tämä 3g-säteily tekee pesälle ja tulin siihen tulokseen, että digivehkeet mahdollisimman kauaksi pesistäni. Perinteinen kymmenysvaaka kertoo mulle kaiken tarvittavan tiedon ja siinä tulee pieni päiväkävely samaan hintaan kun käyn sen lukemat tarkistamassa.
Ylälistapesä taas sai minut vakuuttuneemmaksi sen tavan oikeellisuudesta, vaikka viimekesäinen omakohtainen kokemukseni senkään kanssa ei nyt aivan mennyt putkeen sekään. Neonikotinoidit pääsivät yllättämään. Harmillista, todella, alku oli loistava. Mutta uusi kesä tulee ja minulla on suunnitelma…..
Meillä mehiläisten punkkien torjunnassa käytetään oksaali tai muurahaishappoa. Luonnollisia happoja siis. Mutta Juhani Lunden Ruovedellä toimii toisin. Ei happotorjuntoja vaan luonnollista valintaa, vahvat pesät selviävät ja vähitellen kehittyy punkkiresistenssi kanta. Tämä kiinnostaa.
Mehiläistarhaus on yksi vanhimpia ammatteja, pitäisikö siis ottaa muutama askel taaksepäin. Paljoahan tällä alalla ei ole muuttunut, hoitotekniikka ja välineet on tosin kehittyneet, määrät kasvaneet ja ala armottomampi, mutta missä menee se niin sanottu "hyvän maun raja"?
Sen lisäksi, että viranomaistahot ovat mestareita pistämään tarhaajille kapuloita rattaisiin, niin olemme kuitenkin taineet kaivaa kuoppaamme ihan itse.
Tässä sairastellessa on kerennyt miettimään kaikenlaista, aika näyttää mihin nämä aatokset vievät.